Kuinka tukea inhimillisyyttä ja jaksamista kilpailuhenkisessä yhteiskunnassa
Missä mennään vikaan, kun nuorten jaksaminen järkkyy ja mieli särkyy yhä useammin, pohtivat asiantuntijamme Sara Peltola ja Anna-Liisa Parkkinen.
Yle uutisoi 28.4., että nuoria on psykiatrisessa hoidossa enemmän kuin koskaan ja määrä on kasvussa. Osaltaan kasvua selittää raskaat koronavuodet, mutta pitkän aikavälin kehitystä pandemia ei selitä.
Uutinen kuvastaa mielestämme sitä, kuinka yhteiskunta on muuttunut koneistoksi, jossa yksilön täytyy koko ajan parantaa itseään, jotta olisi hyväksyttävä. Pitää oppia enemmän, liikkua enemmän, näkyä enemmän, rentoutua enemmän ja tehokkaammin.
Täydellisen ihmisen ideaali on juuri sitä – ideaali eli saavuttamaton haavekuva. Kun ihminen ottaa askeleen eteenpäin, ideaalikin karkaa saman verran kauemmas. Edelleen tavoittamattomiin.
Psykiatrian diagnoosien lisääntymistä tarkastellessa on hyvä muistaa, että diagnoosit tehdään aina suhteessa yhdessä määriteltyyn “normaaliin” ja suhteessa siihen yhteiskuntaan, jonka olemme rakentaneet. Mielenkiintoista olisikin päästä pureutumaan esimerkiksi nuorten lisääntyneiden ahdistus- ja masennusoireiden taustoihin.
Millaiset ympäristötekijät ovat olleet näihin laukaisevina tekijöinä? Miten mahdollistamme yhteiskunnassamme erilaisia tapoja olla ja elää?
Yhteiskunta on muuttunut koneistoksi, jossa yksilön täytyy koko ajan parantaa itseään, jotta olisi hyväksyttävä.
Ylen jutussa haastateltu lastenpsykiatrian professori ja ylilääkäri Kaija Puura pohtii, mikä on opetussuunnitelmissa olevan itseohjautuvuuden osuus siinä, että yhteiskunnasta on tullut yhä haastavampi lapsille ja nuorille. Meistä olisi tärkeä muistaa, että itseohjautuvuus ei ole syvä allas, jossa voi itse oppia uimaan vaan vähitellen karttuva taito, jota pikkuhiljaa opettelemalla voi venytellä, ja jonka kehittymiseen tarvitaan ohjausta.
Ja sekin pitäisi hyväksyä, että kaikki eivät koskaan tule olemaan yhtä itseohjautuvia vaan tässä tulee aina olemaan yksilöllisiä eroja. Miten näitä voisi huomioida nykyisissä rakenteissa, esimerkiksi oppilaitosten arjessa?
Opettajien työmäärän jatkuvalla kasvattamisella on väkisin vaikutusta nuorten yhteenkuuluvuuden tunteen ja tulevaisuusnäkymien muodostumiseen. Nykyinen notkean oppimiskonsultin tehtävää muistuttava opettajan työnkuva ei ole se aikuisrooli, jota nuoret kaipaavat.
Työssämme Lasten ja nuorten säätiöllä on tullut esiin, että nuoret pitävät omaa opettajaansa tärkeänä keskustelukumppanina ja tiedonlähteenä. Oppiminen tapahtuu dialogisessa suhteessa toiseen. Opettaja on suhteen avainhenkilö, jolla tulisi olla aikaa ja jaksamista huomioida jokainen opiskelija kiireettömästi.
Ratkaisuksi opintoihin kiinnittymättömyyteen ja kasvaviin mielenterveyden häiriöihin voisi olla yksinkertaisesti tarjota kouluissa opiskelulle selkeät rajat ja johdonmukainen, pysyvä ympäristö, jossa lasten ja nuorten on turvallista harjoitella tunne- ja vuorovaikutustaitoja ainakin yhden tutun ryhmän kanssa.
Opettajien rooli turvallisen ja mieltä ruokkivan oppimisympäristön rakentajana on jo itsessään isotöinen, joten opettajien tehtävänkuva tulisi olla kohtuullinen.
Voidaan perustellusti kysyä, onko suorituskeskeisyyteen viritetty yhteiskuntamme olemassa ihmistä varten vai ihminen olemassa suoriutuakseen yhteiskunnan rakentamasta temppuradasta. Emme ihmettele, että nuorten tulevaisuususko tutkitusti horjuu . Nykyisessä nopeatempoisessa ja alati muuttuvassa maailmassa on vaikea saada kiinni siitä, mikä on riittävän hyvää ja millainen tulevaisuus on odotettavissa. Onko se meille aikuisillekaan selvää?
