Siirry sisältöön

Maailma 2050 -kirjoituskilpailun voittajatekstit

26.05.2021

Jaa

Lasten ja nuorten säätiön ja Werner Söderström Osakeyhtiön kirjoituskilpailun voittajatekstit on nyt luettavissa. Kilpailun voittanut Hanna Ranta kirjoittaa siitä, millaisen uskoo tai pelkää tulevaisuuden olevan. Tuomariston mukaan Rannan runo punoo surun ja toivon yhteen hienoilla kielikuvilla ja tulevaisuuden näkymillä. Siinä käsitellään tulevaisuutta konkreettisesti, mutta runotyyliin kuitenkin sopivan abstraktisti. Viiden parhaan joukkoon pääsivät myös Monica Sundqvist, Aino Hirvonen, Elsa Väisänen ja Lassi Niemelä.

Sija 1: Hanna Ranta: Tapio on kuollut 

Tapio on kuollut
Hiljaisuuden aika on laskeutunut
Maaksi hän on palaava 
Kuninkaan henki ei ollut armeijan 
Tosin kuin maan kulta ja sametti 
Tumma aavikon ja vuonon öljy 
Joka kuihtuu kuin vihreät lehdet 
Sinivalon paisteessa 

Talot murenevat
Kiven käydessä vanhaksi ja lahoksi
Puun virvotessa sähkön elvyttämänä
Tornien kiivetessä kuin satujen linnat
Taivaaseen, jossa savupilvet ja lämpö
Auringon siunaama lämpö
Ihmisen orjuuttama lämpö
Ei ole enää piinaa

Keskuspuiston vesi
On niin hiljaista ja pehmeää
Mutta puisto on tyhjillään ja puut huutava
Yksinäisyyden tuskissa, surun tuskissa
Johtajaansa, kuningastaan, ihmisiä
Valtakunnan jäseniä, jotka unohtivat
Että vuoret olivat kiveä
Raapivaa kiveä

Hylätyt ovat kaikki
Paitsi pitkät hopeanhohtoiset tiet
Neonvalojen muurit niiden ympärillä
Kansan yhä nauraessa ja kirjoittaessa
Samoja vanhoja tarinoita
Pulut ovat kadonneet kattojen päältä
Ja ihmisten siivet ovat pudonneet
Asfaltti on puutarha

Pilvenpiirtäjän päälle
on unohdettu oma mieli ja oma toivo
Kaupungin noustessa korkeammaksi
Vapaus on niin kaukana kaikesta
Vaikka lintuja yritetään löytää taivaalta
Paineet kasvavat paratiisin alla
Juurien kuihtuessa mullan takana
Ja elämä katoaa

Hautapeti on kaukana
Neulasten päällä virvatulien teillä
Viimeinen puu kaatuu aarnimetsässä
Ahti itkee meren veljelleen
Puu kaatuu mutta maailma seisoo
Kuningas on kuollut
Kuihtunut on Tapio
Tapio on kuollut

Sija 2: Monica Sundqvist: Elämän laulu 

Darren oli jälleen kerran vaipunut syvälle haavemaailmansa, mutta havahtui siitä kuitenkin nopeasti, kun suuri koura läimäytti häntä selkään. Läimäytyksen oli tarkoitus olla lempeä, mutta Darren ei ollut siihen varautunut, joten hän nytkähti eteenpäin lyöden otsansa kipeästi kiiturin kylkeen. Hän ähkäisi ja kääntyi katsomaan taakseen. Hänen takanaan seisoi hänen kasvatti-isänsä Valdi, totinen mies, jonka ankara ilme patisti Darrenin aina töihin, kun hän unohtui omaan maailmaansa.

He asuivat maassa, joka oli rakennettu jäätiköiden sulamisen jälkeen, oikean maan peityttyä lähes kokonaan vaarallisen, mutta kunnioitusta herättävän meren alle. Maa oli rakennettu viiteen kerrokseen, niin että ylimmässä kerroksessa asui maan hallitsija perheineen ja neuvonantajineen. Toisessa kerroksessa asuivat diplomaatit, hallitsijan kaukaisemmat sukulaiset sekä oikeuslaitoksen työntekijät. Kolmas kerros oli tarkoitettu kauppiaille, liikemiehille ja korkeasti koulutetuille työläisille. Neljäs kerros oli halpatyövoimalle, kuten piioille ja pätkätyöläisille. Viidenteen kerrokseen kuului vangit, työttömät ja parantumattomasti sairaat. Jokainen kerros oli yhdistetty toisiinsa putkella, jossa risteili hissejä. Ylemmästä kerroksesta pääsi aina alemmas, mutta ilman erikoisviisumia alhaalta ei ollut asiaa ylös. Ihmisen asuinkerros oli kuin leima, joka määritteli henkilön aseman.

Tällainen massiivinen, keinotekoisesti rakennettu maa vaati valtavasti huoltoa, jotta se pysyisi käyttökelpoisena, joten jokaisella kerroksella oli omat huoltajansa, joiden tehtävänä oli pitää maa kuolemanuhalla kunnossa. Darren ja Valdi pitivät huolta ylimmästä kerroksesta. Valdilla ei oikeastaan kuulunut olla apulaista, mutta hän oli löytänyt pienen, sinisilmäisen vauvan 16 vuotta sitten eristevillaan käärittynä yhden kiiturin sisältä ja ottanut oman onnensa nojaan jääneen pienokaisen huostaansa. Vuosien kuluessa pojasta oli kasvanut hintelä, mutta nokkela poika, jolla oli tapana yllättää kohtaamansa ihmiset kypsyydellään ja kyynisyyteen taipuvalla ajattelullaan.

Darren itse ei edes tahtonut arvailla, kuinka monta kertaa Valdi oli harkinnut pojan heittämistä yli laidan, kun oli tajunnut pojan olevan kuuro. Mutta oikeastaan Valdi oli ottanut Darrenin kuurouden haasteena ja opettanut pojan lukemaan ja käyttämään viittomakieltä. Nykyään, malttaessaan keskittyä Darren osasi jopa lukea huulilta. Suurimman osan ajastaan Darren kuitenkin huolsi kiitureita, joilla rikkaat pääsivät katselemaan heidän ympärillään avautuvaa aavaa merta. Tällainen tilanne oli juuri sinä päivänä, kun Darrenin elämä muuttui.

Kali seisoi keskellä huonettaan ja hypisteli otsallaan olevaa kultaista otsapantaa. Hän käänsi katseensa kampauspöydälleen, jonka päällä lepäsi kolmen sivun pituinen lista sillä viikolla hoidettavista asioista ja nakkasi päänsä taaksepäin niin, että kultapanta putosi karusti kolahtaen kiiltävälle marmorilattialle. Kali päästi suustaan ynähdyksen, josta kuului tukahdutettu epätoivo. Hän levitti kätensä ja pyöri ympäri suuressa huoneessaan, joka oli vuorattu hennolla silkillä ja kultakoristeilla. Sitten hän sai omasta mielestään kertakaikkisen mahtavan ajatuksen.

Vartin päästä Kali juoksi palatsin käytävällä niin kovaa, että kun häntä alettiin etsiä, ei kukaan ollut varma, oliko kenties nähnyt kruununprinsessaa. Kali oli halunnut nähdä meren ja koskettaa pilviä niin kauan kuin saattoi muistaa. Sinä aamuna jokin voima sai hänet vastoin kaikkia sääntöjä lähtemään palatsista, kävelemään kerroksen reunalla olevaa muuria pitkin ja tippumaan sieltä alas.

Darren oli juuri ahtanut suuhunsa viimeiset merilevän rippeet ja istuskeli hallin reunalla, kun sillä samalla hetkellä hänen nenänsä edestä liisi jotakin, ja ennen kuin hän edes tajusi, mitä oli tekemässä, hän oli tarttunut jonkun käteen ja kiskonut hänet kiiturihallin lattialle. Darren katsoi tarkemmin tärisevää myttyä täysin neuvottomana ja kirosi mielessään ihmetellen, miksi Valdi ei voinut olla paikalla sen kerran, kun häntä tarvittiin.

Sitten mytty nosti päätään, ja Darren näki tytön, joka tuijotti suurilla ruskeilla silmillään poikaa. Ennen kuin Darren ehti tehdä mitään, tyttö sipaisi tummia, kampauksestaan karanneita pikkulettejään ja alkoi puhumaan käsiään levitellen. Koska Darrenin keskittymiskyvystä ei ollut enää mitään jäljellä, hän ei kyennyt rekisteröimään sanakaan tytön vuodatuksesta, joten hän nosti kätensä ja kirjoitti taskussaan olleelle paperille sanat; OLEN KUURO ja kohautti olkapäitään. Tyttö lamaantui noin puoleksi sekunniksi, jonka jälkeen viittoi Darrenille anteeksipyynnön, kiitoksen ja lopuksi esitteli itsensä Kaliksi.

Kalista pojan ilme oli varsin huvittava, kun hän osasikin viittomakieltä, mutta pian hän vakavoitui ja katsoi pojan kasvoja. Pojalla oli siniset silmät, jotka muistuttivat heidän allaan virtaavaa merta, sekä toffeen väriset hiukset, jotka roikkuivat villisti pojan otsalla. Kaikkein vangitsevin yksityiskohta kuitenkin oli pojan hiusrajasta silmän läpi kulkeva ja leukaan asti ulottuva arpi, johon teki melkein mieli koskea. Kaiken kaikkiaan poika oli varsin kiinnostava. Poika esitteli itsensä Darreniksi.

Seuraavien viikkojen aikana joku sivullinen saattoi nähdä kahden nuoren hiipivän kiiturihalliin keskustelemaan elämästä illan hämärtyessä, ja aamun koittaessa kummastakaan ei ollut enää jälkeäkään.

Kali istui muurilla ja mietti asiaa, jonka Darren oli hänelle kertonut. Yhtenä yönä Darren oli kehottanut Kalia kuuntelemaan elämän laulua, jolloin Kali oli huomauttanut hänen olevan kuuro. Darren oli irvistänyt ja painanut kätensä Kalin sydämelle, kertoen sen tulevan sieltä. Nyt kun aurinko laski pilviin, Kali kuuli sen. Hän pyöritti yhtä leteistään sormensa ympäri ja alkoi laulaa matalalla äänellä pojasta, joka omisti hänen sydämensä. Samalla hetkellä, pari metriä alempana Darren pyyhki kyyneleen silmäkulmastaan ja katsoi auringonlaskuun.

Sija 3: Aino Hirvonen: Sydämen Laakso  

Sitä oli jatkunut jo vuosia. Kummallisia unia, joissa kummalliset otukset puhuivat. Ne olivat alkaneet hämärinä, lyhyinä ja katkonaisina. Kuin joku kutsuisi. Viimeyönä näin sellaisen uudestaan. Siinä pieni karvainen otus kutsui minua. Korvani täyttyivät lumoavalla musiikilla, ja yhtäkkiä, kuin taikaiskusta heräsin. Kummastuin, koska en ollutkaan minun ja kaksoseni Tähtisumun huoneessa, vaan ulkona. Lopputalven kylmä tuuli sai minut värisemään. Nousin ja katsoin ympärilleni. Huomasin istuvani hajareisin eilen rakentamamme lumiotuksen selässä. Olimme jo viikkoja väsänneet lumesta uniemme otuksia: pieniä ja sotkuisia yksisarvisia, kissan kokoisia pegasoksia, joilla on tassut, marsun ja kissan eriskummallisia risteytyksiä, kämmenen kokoisia eliöitä ja tämä, suunnattoman suuri kissa.

Nousin kissan selästä ja aloin kävellä puutarhassamme. Jotenkin minusta tuntui, että tällä oli jokin tarkoitus. Miksi aina välillä löysin itseni mitä kummallisimmista paikoista keskellä yötä? Sivelin hiljaa pegasoksen päätä. Mahtoiko tämä tarkoittaa jotakin? Katsahdin taivaanrantaan ja näin auringon nousevan. Hiivin hiljaa sisälle ja takaisin huoneeseemme, missä Sumu nukkui levollista unta. Emme näköjään aina nähneet kummallisia unia samana yönä. Kömmin takaisin sänkyyn ja taisin nukahtaa.

Aamulla meille tuli kiire kouluun. Olin kertonut kaiken yöllisestä seikkailusta ja unestani. Oli ollut varhainen aamu, ja puhuimme kauan. Tähtisumu oli myös sitä mieltä, että tämä ei ollut aivan normaalia. Mutta piankos meille tuli kiire ja unohdimme uneni. Tiuskimme kiukkuisina toisillemme, ja ärtyneenä uneni tuntui mitättömältä.

– Olet vain sekopää ja vaeltelet unissasi öisin. Ei ihme, että unesi ovat levottomia, Sumu äyskähti repiessään enimpiä takkuja hiuksistaan.

– Siinä tapauksessa olet itse aivan yhtä sekaisin kuin minäkin, oi armas kaksoseni, selitin ärsyttävästi ja tartuin Sumua käsikynkästä. Juoksimme äkkiä kouluun ja ehdimme parahiksi kellojen soidessa.

Huoleni palasivat yllättäen, enkä tiennyt miksi. Kun vihdoin tulimme koulun ovelle, ei ympärillämme näkynyt enää ketään. Se oli kummallista, ja lisäksi koulun ovi oli lukossa. Olimme jo alkamassa riitelemään, kun kuulimme yllättäen äänen:

– Psst! Tulkaa tänne!

Kummastuimme, koska missään ei näkynyt ketään, mutta yllättäen jostakin kipitti pieni otus. Se oli aivan kuin uniemme kämmenen kokoiset eliöt.

– Kuka sinä olet? Sumu kysyi saadessaan suunsa viimein auki.  

– Nilivi palveluksessanne, otus sanoi kumartaen.  

– Olen siis nilviö, mutta se minusta. Voin kertoa saavutuksistani myöhemminkin. Teillä on tärkeä tehtävä, seuratkaa minua.

Nilivi tarttui meitä hiuksista, ja yllättäen kaiken valtasi korvia huumaava, kaunis musiikki. Aivan kuin unissamme. Hetken meidät valtasi valkoinen usva, kunnes se laskeutui hiljalleen. Kaunis laulu loppui, ja me katselimme ympärillemme. Emme olleet enää koulussa, vaan kauniissa, aurinkoisessa metsässä. Linnut lauloivat, purot solisivat, ja kaikkialla tuoksui ihana, vihreä sammal.

– Missä me olemme? Kysyin hiljaa.

– Olemme metsässä, vuodessa 2050, Nilivi selitti kavutessaan olkapäälleni istumaan.

– Kuinka ihmeessä? Tähtisumu hämmästyi.

– Ajassa pääsee matkustamaan vain ajassa olleet ja ajan luoneet. Ajalla on kaksi merkitystä: ajan kulku ja ajan laatu, nilviö selitti. Emme ymmärtäneet yhtään mitään.

– Mutta emmehän me ole olleet tässä ajassa, sanoin, kun aloin vihdoin ymmärtää.

– Ehei, ette ole. Te olette luoneet tämän ajan, Nilivi virkkoi.

– Nyt vien teidät kotiimme.

Ja niin seurasimme nilviötä yli kivien ja kantojen, läpi purojen ja tiheiköiden. Lopulta saavuimme pienelle aukiolle. Suumme loksahtivat hämmästyksestä auki: Kaikki uniemme otukset olivat siellä! Ruskeavalkoiset, takkuharjaiset ja karvaiset yksisarviset, harmaat pienet kissantassuiset pegasokset, valtava ja irvistelevä musta kissaeläin sekä ympäriinsä hoipertelevat ja toisiinsa törmäilevät nilviöt. Erityisesti huomioni kiinnittyi puiden varjossa lepäilevään, jättiläismäiseen otukseen. Se muistutti karvaista marsua, mutta se oli ainakin tuhat kertaa suurempi ja sillä oli etukäpälinä kissan tassut ja takana suuri häntä, jonka päässä oli tupsu. Marsuotuksen ympärillä oli kymmeniä täysin samanlaisia poikasia, joista pienimmät olivat vain pienen kiven kokoisia. Pian marsu huomasi tuijotuksemme. Se heilutteli iloisesti suurta häntäänsä ja viittilöi meitä luokseen kuin marsu voi.

– Hei Tähtisäde ja Tähtisumu, marsu tervehti lempeällä äänellä, joka aivan huokui turvallisuutta ja lämpöä.

– Hei! Kuka sinä olet? Missä me olemme? Keitä nämä kaikki ovat? Miksi me olemme täällä? Siinä tähdellisimmät kysymyksemme.

– Olen Freddyli, mutta kaikki täällä kaikki kutsuvat minua mammaksi, joten kutsukaa tekin, jos haluatte. Olemme salaisessa laaksossa. Tänne pääsee vain meihin kuuluvat. Te olette täällä, koska kuulutte meihin, Freddy vastasi.

– Mihin Meihin me kuulumme? Tähtisumu ihmetteli.

– Nuo yksisarviset ovat Kempsuja, Freddyli sanoi osoittaen hännällään yksisarvisiin, jotka huomasivat meidät ja alkoivat heilutella korviaan. Yksi jopa nousi ilmaan, mutta onneksi toinen kiskaisi sen hännästä takaisin maan kamaralle.

– Ja nämä pegasokset tässä ovat Vilpsuja, Freddyli kertoi. Vilpsut alkoivat heilutella luonnottoman pitkiä kieliään.

– Se oli Mörkö, Freddyli naurahti, kun suuri musta rynnisti ohitsemme hurjasti irvistäen.

– Tässä ovat rakkaat pikku pentuni, ja nilviöt te tapasittekin jo, Freddyli lopetti.

– Mutta mitä me täällä teemme? Eihän meillä ole mitään siipiä tai sarvia, Sumu ihmetteli.

– Olemme tuiki tavallisia, minä vahvistin.

– Ehei, ette te ole, sanoi ohitsemme taapertava nilviö. Vain te voitte nähdä meidät.

– Te olette luoneet meidät, pieni Vilpsu sanoi ujosti silmät tuikkien.

– Tai ette oikeastaan täysin. Olette nähneet meistä unia ja alkaneet uskoa meihin. Olette luoneet meille ruumiit lumesta. Mutta tärkein osuus on vielä tekemättä, Freddyli kertoi.

– Mikä osuus se on? Teemme sen kernaasti, mikä se on? Sumu kysyi innokkaasti.

– Se onkin osuuksista vaikein. Katsokaas kun meidän luomiseen tarvitaan kolme osuutta: sielu, ruumis ja eläminen. Sielun saimme unistanne ja ruumiin lumesta, mutta elämisen luominen on vaikeampaa. Teillä on nyt suuri ja vaativa tehtävä: Teidän täytyy saada muut uskomaan meihin.

– Mutta miten? Kysyin hämmästyneenä.

– Se voi olla vaikeaa, mutta teidän täytyy yrittää. Tähtisäde, sinä olet hyvä kirjoittamaan. Kirjoita siis tarina meistä. Tähtisumu, sinä olet taitava piirtäjä. Piirrä kuvat Tähtisäteen tarinaan. Tästä tulee teidän elämäntehtävänne. Siksi olemme nyt vuodessa 2050. Siihen mennessä olette varmaan jo valmiit, ja pääsemme oikeaan maailmaan. Oletteko valmiit ottamaan tehtävän vastaan? Freddyli sanoi.

Ja mehän olimme. Lausuimme kaikkien otusten kuullen valan, jossa vannoimme uskollisuutemme.

– Hei hei! Tavataan vuonna 2050, otukset huusivat iloisina. Meidät valtasi tuttu sumu ja musiikki, ja pian olimme taas vuodessa 2000.

Nyt sain tarinani päätökseen. Uskoitko?

Erityismaininta: Elsa Väisänen: Pakomatka 

12.6.2050, Suomi 

Erittäin salainen

Operaatioon Vuorovesi sisältyvä kapinallisten kuljetus nro. 45 Vantaan tukikohdasta Kiuruveden neutraalille alueelle. Toimija Dawa vie kuljetettavat lastauslaiturille. Ilmoitamme mahdollisista signaaleista hallinnon joukoista.

Täällä haisee kuolema. Raskaana ja painostavana sekoittuen hien ja lian kanssa. Yhdistelmä on kuvottava ja saisi kenen tahansa sisuskalut heittämään kuperkeikkaa. Käännän päätäni ja näen nuoren lapsen tuijottavan vesipulloani suurilla pyöreillä silmillään. Hah, tuohon en kyllä sortuisi! En, vaikka kuinka lapsen äiti katselisi minua anoen. Olisi heillä kuinka jano tahansa, tästä en kyllä luopuisi.

Vaikka vesi sen sisällä on ollut jo useamman päivän ajan ummehtunutta, se on silti vettä. Ei saasteista tai roskaista jokivettä, vaan ihan oikeaa puhdasta pullovettä, jonka olen näpistänyt kapinallisten vesipisteestä. Olen hankkinut sen vaivalla, enkä päästäisi siitä irti. En ikinä. En tekisi samaa virhettä kuin perheeni kanssa, sillä nyt jäljellä olin vain minä. Minä ja pullo. Se oli nyt uusi perheeni, tukeni. Kääriydyn suojelevasti perheeni ympärille vetämällä polvet tiukasti syliini. Sylkäisen äidin ja lapsen jalkoihin, samalla kun mulkoilen heitä kuin nurkkaan ajettu eläin.

Yritän ohittaa katseet, kun painan pääni auton seinämää vasten. Suljen silmäni ja koitan rauhoittua säästääkseni elimistöni energiaa ja vettä. Samalla annan vahingossa maantien rauhoittavan tärinän herpaannuttaa keskittymiseni todellisuudesta. Tärinä muistuttaa hieman mummon pihatietä. Se tuo mieleen lapsuuden ajat. Ajat, jolloin ihmisyys ei ollut vielä sokaistunut väkivallalla. Ajat jolloin yhteiskunta keskittyi vielä älyttömään kuluttamiseen ja tekopyhään “pelastetaan maailma ekologisuudella” – kampanjointiin. Voi, silloin ei tiedettykään, kuinka lähellä rajaa ihmiskunta on vuosikymmeniä taituroinut. Pieni tuulenpuuska väärään suuntaan ja kaikki oli jo hajalla.

Aluksi olin kuullut sen uutisista. Se alkoi pienenä köyhissä kehitysmaissa, mutta kohta se jo levisikin koko maailmaan kuin kulovalkea. Muistan vieläkin sen illan, kun olin salaa hiipinyt olohuoneen nurkan taakse katsomaan iltauutisia – olin silloin vielä niin nuori, että äiti ei halunnut minun näkevän liian rajuja kuvia. TV-hologrammin nähdessäni silmäni olivat laajentuneet hämmennyksestä. Normaalisti lastenohjelmia ulos syöttävä valoruutu olikin nyt täynnä mustia pitkiä pusseja, joita lojui ympäriinsä. Lähetyksen loppuessa olin kauhuissani hiljaa peruuttanut huoneeseeni. Takaisin peiton alle mennessäni en millään kyennyt sulkemaan silmiäni, kun ajatukseni heittivät vinhoja kärrynpyöriä vieri vieren kuoleman rinnalla.

Ei tuolloin Suomellakaan mikään hyvä asema ollut. Mitä tuhannet järvet hyödyttävät, jos nekin ovat täynnä muovia ja tehtaiden saasteita. Eipä siinä kauaa saatu odotella, ennen kuin Suomellekin tuli pula vedestä. Ihmiset hamstrasivat vettä kaikkiin mahdollisiin säilytysastioihin. Hanat valutettiin loppuun heti aluksi. Samoin kävi kauppojen vesipulloille, tai mille tahansa vesipitoiselle ruualle. Hyllyt oikein huusivat tyhjyyttään.

Tilanteen eskaloituessa hallitus alkoi valtion nimissä lähettämään joukkojaan ihmisten koteihin tekemään ratsioita. Vettä otettiin talteen, jotta sitä voitaisiin jakaa tasaisesti koko kansalle. Tai tämä oli sen selitys. Oikeasti kaikki vedet vain päätyivät rikkaiden varastoihin. Tähän kansa tietysti vastasi kapinalla. Ihmiset yrittivät vastustella parhaansa mukaan, harva kuitenkin onnistui. Monia kapinallisia vangittiin, ja jotkut jopa tapettiin. Siihen aikaan elämä oli kuin eläintarhasta. Ei moraalia tai etiikkaa. Vain vaiston varassa toimimista.

Minunkaan perheeni ei säästynyt seuraamuksilta. Ei sinänsä mikään ihme, sillä isäni oli ollut aina vahva aktivisti ja tasa-arvon kannattaja. Hän jopa johti paikallista kapinallisryhmää siihen aikaan. Muistan mustan pakettiauton ajaessa pihaamme, ottaneeni sängyn alta valmiiksi pakatun repun ja hiipineeni alaoven kautta pakoon takapihan pitkään heinikkoon. Olin aina ollut erilainen perheessämme. Vanhempani olivat toiveajattelijoita. He uskoivat aina mahdollisuuteen, mutta itse olin realisti. Kohtasin asiat siten, miten ne olivat. Ajattelin tuolloin, että näin oli parempi. Muut eivät olisi ymmärtäneet paon kannattavuutta. Mutta nyt he eivät saisi edes mahdollisuutta yrittää ymmärtää. Olin nimittäin jälkikäteen kuullut valtion vanginneen perheeni, jopa 6-vuotiaan pikkuveljeni, joka ei osannut nukkua ilman tuutulauluja tai vaaleanpunaista nalleansa.

Sen illan jälkeen olen elänyt syyllisyydessä ja itseinhossa. Olisi sittenkin pitänyt jäädä perheen rinnalle, sillä nyt olin vain pelkuri, joka ei uskaltanut olla uskollinen rakkaillensa. Olin pettänyt heidät ja nyt olin luultavasti orpo. Olin ansainnut sen, sitä en kiistä, mutta kyllä se silti sattui ja kovaa. Kuin tuli olisi julmana roihunnut sisälläni kellon ympäri. Öisin olin herännyt hikisenä ja kurkku käheänä. Päivisin sen sijaan olin kylpenyt itsesäälissä ja vajonnut jatkuvasti mieleni synkkiin kolkkiin. Päätin kuitenkin selviytyä. Päätin elää, sillä se kunnioittaisi vanhempieni tahtoa. En heittäisi tilaisuutta pois. En nyt kun sen sain. Tällä kertaa en epäonnistuisi.

Havahdun ajatuksistani, kun rauhoittava tärinä rikkoutuu auton jarruttaessa. Silmäni siristyvät ja kehoni jännittyy. Neutraalille alueelle olisi vielä ainakin parin tunnin matka, joten tämä pysähdys ei ollut suunniteltu. Täytyy vain toivoa tämän olevan mitä tahansa muuta kuin välitarkastus. Mitä tahansa. Lapselliset toiveeni kuitenkin murskaantuvat, kun kuulen muutaman aikuisen riitelevän. Silloin pakettiauton ovet repäistään auki, ja näen kaksi valtion sotilasta. Olen huomaavinani heidän silmissään pilkahduksen häpeää. Kuin himmeän valon välähdyksen, joka vaivalla loistaa kaiken sen pimeän tuskan ja paineen alla. Se loistaa pienenä hehkuna heidän silmissään antaen merkkiä empatiasta, lajitoverin suojelemisesta. Kohta nuo viimeisetkin ihmisyyden pilkahdukset sammuvat.

Erityismaininta: Lassi Niemelä: Uteliaasti unelmoiden, katajaan kapsahtaen, Malediivitkin messeviksi 

Kumajaa kongi, kalaasi käynnistyköön 
joss’ veri enää roisku, eliöt eläköön. 
Kultariisipellon kupeessa miehet tupakoivat 
vieressään vesansa näöstään ilakoivat. 

Saavutettu on, ihmisyyden parvekkeet 
kun vuoria valloittaa myös turjakkeet.
Mikään ei mitään, kukaan ei kisälli 
Jos laskea osaa pittoreskeinkin pälli.

Kaaosta liikkeellä, ahneus vallassaan 
enemmistön maleksiessa norsunluutorneissaan. 
Lieneekö sittenkin erheellistä edistys? 
Kehnoa kuin oluttupavallankaappausyritys? 

Virheensä myöntäneet on mesenaatit, 
koht’ pulaa potee niin pandat kuin tomaatit.
Ulkoilun skippaus tuntuu neronleimaukselta, 
jos palaa halusta välttyä huomisen pamaukselta. 

Metsämongolin kuono haistaa umamin, 
reippaalla liikkeellä nappaa villikaniinin.
Kenties löytyy repertuaariin vielä vanha syvyys, 
joskin koetuksella on muiston pysyvyys. 

Ovelahan tuo, suorastaan manööveri, 
saa rauhassa kölliä niin Mars kuin meri. 

Jaa

Lue lisää

”Minulla ei ollut koulupaikkaa, työpaikkaa tai suunnitelmaa”

Kemiläisnuoret pohtivat, miltä tulevaisuus heistä tuntuu

Noora Jakobsson, 23: "Ryhmässä jokainen sai olla oma itsensä"

Pysy ajan tasalla

Tilaa uutiskirjeemme, niin saat tuoreimmat kuulumisemme suoraan sähköpostiisi.

ToimintaSäätiöArtikkelit ja julkaisut
info@nuori.fi

Liisankatu 27 A 5 00170 Helsinki

Henkilökunnan yhteystiedot
LaskutustiedotTietosuojaselosteSaavutettavuusseloste

© 2020 Lasten ja nuorten säätiö