lapsista

Julkaistu: 29.5.2019

Lapsista

Lasten ja nuorten säätiö oli mukana järjestämässä valtioneuvoston kanslian Kestävän kehityksen tila ja tulevaisuus -tapahtumaa, jossa käsiteltiin nuoria, koulutusta ja tulevaisuuden työelämää. Osiomme aluksi Kallion lukion opiskelija Onerva Järvenpää luki esseensä ”Lapsista”.

Lapsista

the point of no return on vuonna 2035

vuonna 2035 mä oon 33-, 34-vuotias
ihka oikea aikuinen

se vuosi
se on piste, josta ei ole paluuta
hesarissa luki, että siitä eteenpäin me ollaan

ihan kaikki
ihan oikeasti
ihan kusessa

tää pallo hajoaa meidän allamme, meidän luotiimme, poks poks

tää pallo hajoaa poks ja mä taidan vähän hajota kans

mä aktiivisesti kyynistyn jokaikinen kerta, kun mä luen uutisista jotakin ihan kamalaa tästä maailmasta ja tästä eläinlajista, jota joudun itsessäni edustamaan

ja mä vaan vihaan
ja tylsistyn ja turrun ja mä lopetan välittämästä

kun eihän mua nyt oikeasti kiinnosta tarpeeksi, että kasvattaisin omat porkkanani
ja mä vaan haluan mennä nukkumaan mennä nukkumaan mennä nukkumaan

äiti,

annetaanko meille koskaan anteeksi?

kun mä olin kahdeksan, mä katoin dokkarin, jossa pienet possut kärsi ahtaissa karsinoissa ja mä sanoin äitille, että mä en enää halua syödä noita

pari viikkoa sitten äiti luki lehdestä jonkun jutun tämän pallon voimakkaimman maan voimakkaimmasta miehestä

se luki jotain ja sanoi, että

”no ainaki nyt se potkitaan sieltä pois”

ja mun ensimmäinen ja ainoa ajatus oli, että ”älä puhu paskaa.”

siellä on ja pysyy, se vallanahnea mies
siellä se on ja viattomat lapset kuolee ja hukkuu ja kuolee
ja vallanahneiden miesten vaimot näyttävät koko ajan siltä, että niitä pelottaa,
ja vallanahneat miehet valtaa ja rahaa ahnehtiessaan vievät kaiken kauniin mukanaan,
koska aina pitää olla enemmän
koska enemmän on aina enemmän

ja aika vaan tik-tok-tikittää

mut kauheinta on se, että mä oon nykyään yleensä oikeassa

siellä se on mies ollut ja pysynyt niin mahdottomien asioiden läpi
ja joka päivä uutiset vaan uuvuttaa mua enemmän ja enemmän
mä katson mielummin kissavideoita ja laitan sormet korviin ja katson lisää kissavideoita koiravideoita possuvideoita

hiljalleen, optimismi puristuu pois

oltiin faijan kanssa sushilla viime viikolla ja puhuttiin ilmastonmuutoksesta. yksilön teoista. ja mä olin näin lähellä, etten purskahtanu itkuun. ku jostain syystä mä en pysty ymmärtämään, miten kaikki ei kuihdu tän maailman pahuuden alle.

ja siis, en mä ole pyhimys, en mä ole edes hyvä. sen koko keskustelun ajan tungin suuhuni kalapaloja ja join coca colaa ja mulla oli jalassa nahkakengät. mä menin bussilla kotiin enkä pyörällä, himassa menin pitkään suihkuun ja jätin vessaan valot päälle, ja joka päivä mä katon niitä uutisia ja mun rintalastan alla palaa.

enkä mä saa sitä ajatusta pois mun päästä niistä lapsista, jotka katsoo tätä aikaa tulevaisuudesta ja ajattelee, että

haistakaa paska.
mitenniin ette voineet auttaa?

33-, 34-vuotiaana mä olen ehkä äiti.
mulla on ehkä lapsi.
mun lapsi ajattelee, kuuntelee, rakastaa.
mun lapsi katselee junien ikkunoista ohi vilisevää elämäänsä

ja tulevaansa

optimismia, jota ei koskaan ollutkaan
jota hän ei koskaan saanutkaan
jota mä en kai pysty enää antamaan

the point of no return.
annetaanko meille koskaan anteeksi?

Onerva Järvenpää
Kirjoittaja Onerva Järvenpää, 17, opiskelee Kallion lukiossa. Kuva: Liina Huttunen.
‹ Takaisin listaukseen