Julkaistu: 19.2.2019

Miten pääsen perille?

Moni odottaa sydän pamppaillen hyväksymiskirjettä jatko-opintoihin. Kymmenen vuotta sitten minäkin odotin – turhaan. Valmistuin ylioppilaaksi ja muusikoksi erinomaisin arvosanoin, mutten saanut kutsua edes jatko-opinahjon pääsykokeisiin. Hävetti. Mitä minä syksyllä teen, kun muut aloittavat opinnot?

Kerran opiskelupaikkaa ei lohjennut, aloitin työnhaun hyvissä ajoin. Vein kymmeniä työhakemuksia kotikaupunkini kahviloihin, kauppoihin ja kuppiloihin, mutta ilman työkokemusta en millään meinannut saada töitä – mikä paradoksi. Sain jalkani ensimmäisen työpaikkani ovenväliin vasta, kun tuttavani kertoi kieltäytyneensä erään yökerhon työtarjouksesta. Tuttava suositteli minua tilalleen, ja sain paikan.

Syksyn vaihtuessa talveksi valitsin yhteishakuoppaasta summamutikassa koulutusohjelman, koska olin kyllästynyt asumaan vanhempieni nurkissa ja halusin palavasti muuttaa pois kotikaupungistani. Tuolloin, vuonna 2008, opiskelijoita ei vielä rankaistu metsään menneistä alavalinnoista yhtä rankalla kädellä kuin nyt, kymmenen vuotta myöhemmin. Minun alavalintani ei nimittäin osunut oikeaan. Hyvin pian koulun alkamisen jälkeen huomasin tehneeni emämokan. Suoritin opintopisteitä kuin ehdotonta vankeusrangaistusta. Aiemman kaljanmyyntikokemukseni perusteella sain onnekseni töitä opiskelukaupungissani sijainneesta yökerhosta.

Ravintola-alalla tutustuin moniin mukaviin tyyppeihin. Koska suoritin koulua minimipanostuksella, aikani olisi riittänyt toiseenkin työhön. Voivottelin vuorojeni vähyyttä työkaverilleni, joka kehotti hakemaan duunia samasta kahvilasta, missä hän työskentelee. Tuolloin en tiennyt hakevani töitä tulevilta yhtiökumppaneiltani.

Sain töitä kahvilasta, ja päätin ottaa aikalisän opinnoista välivuoden muodossa. En halunnut viettää vuotta pelkästään kahvia ja kaljaa myyden, joten hain opiskelemaan – puuartesaaniksi. Olen erinomainen ompelija, ja ajattelin, että voisin laajentaa osaamistani vaatteiden ompelusta huonekalujen valmistukseen. Seuraavan talven opiskelin päivät Mynämäellä, työskentelin illat kahvilassa ja viikonloput yökerhossa.

Vuotta ja useaa puista huonekalua myöhemmin oli aika palata opintojen pariin. Fiilikseni opiskelusta eivät olleet talven aikana muuttuneet, ja tulevaisuus näytti toivottomalta. Tunsin epäonnistuneeni. Olin valinnut väärän polun ja eksynyt kauas muista. Olo oli toivoton: mikä minusta tulee isona? Entä jos minusta ei tule yhtään mitään?

Epätoivo on siitä jännä tunne, että se voi pusertaa ihmisestä ulos hyviäkin asioita, odottamattomia ratkaisuja. Kahvila, jossa työskentelin, oli tullut tiensä päähän, ja istuimme iltaa entisten pomojeni, nykyisten ystävieni kanssa. Illan hämärtyessä mietimme, kuinka ihanaa olisi pitää omaa vintagekauppaa. Saisi kiertää kirppareita luvan kanssa, korjata vaatteita myyntikuntoon, keksiä markkinointitempauksia ja sisustaa myymälä mieleisekseen. Illan vaihtuessa aamuun olimme sopineet näytön erääseen liiketilaan. Aprillipäivänä perustimme Retrobotin.

Puoti oli pystyssä vuoden, pöytälaatikossa useamman vuoden. Vuosi oman putiikin puikoissa antoi paljon. Opin laatimaan liiketoimintasuunnitelman, hakemaan lainaa (emme onneksi saaneet latin latia), kilpailuttamaan erilaisia asioita ja ennen kaikkea priorisoimaan ja delegoimaan. Vuoden aikana selvisi, että minä ja liikekumppanini olimme kiinnostuneempia palvelumuotoilusta ja konseptisuunnittelusta, kuin kaupan arjen pyörittämisestä. Käteen jäi joitain satasia sekä vankka usko omiin kykyihin. Mikä parasta, putiikin perustaminen vei epäonnistumisen pelkoni mennessään.

Lasten ja nuorten säätiöön hakiessani mietin, miten tiivistän varsin värikkään koulutus- ja työhistoriani edustavaksi paketiksi. Mietin, miksi sitä ylipäänsä pitää silotella ja siistiä, kun minun mielestäni se on hyvä sellaisenaan. CV:ni ei nimittäin noudata standardeja, joihin tämän päivän koululaisia yritetään tunkea. CV:n perusteella minut voi lokeroida koulupudokkaaksi tai levottomaksi pätkätyöläiseksi, mutta työtodistuksista saa kuvan taitavasta ja tehokkaasta moniosaajasta, joka rakastaa exceleitä ja vihaa turhia palavereita.

Minun polkuni ei ole suora viiva lukiosta korkeakoulun kautta työelämään. Minun polkuni mutkittelee, ja sen päätepiste selvinnee vasta perillä. Matkallani olen välttynyt totaalisilta umpikujilta muun muassa joustavan koulutusjärjestelmämme ansiosta. Aina on löytynyt takaovi, jonka kautta on päässyt askeleen verran eteenpäin. Toivon, että koulutuksen etu-, taka- ja sivuovet pidetään jatkossakin avoinna ja maksuttomina kaikille. Sillä ei ole olemassa vääriä valintoja, on vain vaihtoehtoisia reittejä perille.

Kirjoittaja on Lasten ja nuorten säätiön viestinnän parissa työskentelevä Mertta Hätinen.

Juttu on julkaistu alun perin 19.6.2018.

‹ Takaisin listaukseen